20140725

from the moment we are born, we begin to die.


jokainen tarina päättyy johonkin. minä en uskalla useimmiten edes aloittaa tarinoita-
en luota että niistä tulee hyviä ja täysiä, niinkuin minustakaan.
jätän tyhjiä sivuja joita hypätään yli, en vaivaudu selittämään
en uskalla - enhän minä osaa, ja väitän ettei lukija edes ymmärtäisi.
(tai ehkä pelkään että ymmärtäisikin? minä siinä menettäisin jotakin. paloja itsestäni.)
(vai antaisinko enemmän? olisiko se arvokasta, merkityksellistä edes?)
en ymmärrä miksen uskalla aloittaa tarinoita
miksen osaa täyttää niitten tyhjänä huutavaa sinistä sanoilla.
minulla on kuitenkin paperille kirjoitettuna monia valmiita loppuja.
koska kai jokainen tarina päättyy johonkin.
valitsisin vain yhden niistä, sille vielä ajankohdan. lopetuksen. pisteen.
viimeisen luvun voisin yrittää kirjoittaa.
kertoa siitä kuinka aurinko on juuri nyt punainen ja pyöreä
keittiön avonaisesta ikkunasta sisään valuva
-ennenkuin sekin kohtaa tarinansa päätöksen
(vain kirjoittaakseen uuden luvun huomenna?)
tai kirjoittaa siitä kuinka silmien takana on vaaleansinistä utua
taivaat ovat iltaisin öisin aamuisin niin helvetin kauniita
ja ensimmäiset mieleentulevat sanat ovat aina
                        junarata   ja
                 sähkölinjat

pitäisi ottaa käten kynää ja paperia.
niin, ja valita yksi niistä lopetuksista, alleviivata.
kirjoittaa viimeisen luvun verran
(aurinko on enää puolikas ja niin polttavan punainen)

tai ehkä
pitäisi uskaltaa kirjoittaa täyteen ne tyhjätkin sivut.
mutta en edelleenkään tiedä
uskalla.

on jäljellä enää vaaleanpunaiset pilvien reunat
pikkuhiljaa violetista siniseksi
ne kaipaavat, vajoavat
(vähän kuin ne itseluodut avaruudet iholla)

3 kommenttia:

  1. älä vielä, ei kannata.
    kaikki ei ole vielä tässä.
    uskalletaan yhdessä.
    joohan.

    sä olet hieno.

    VastaaPoista
  2. uskallatkin ola uskaltamatta!

    kyllä jostain seuraa vielä jotain hyvää. paljon.

    olet hieno, muista se.

    VastaaPoista

kerro kerro kuvastin