20140417

that first step you take is the longest stride

Risteyskohtia. Ja ristiriitaiselta se tuntuukin. Samaan aikaan luovuttamiselta ja toisaalta sotaan ryhtymiseltä. Enkä osaa kirjottaa siitä. Se on vähän sekavaa. Sitä ehkä tietää mikä suunta olisi oikea, mutta tietää myös joutuvansa taistelemaan. Se pelottaa. Kolmentuhannen kyyneleen jälkeen sitä päättää joko nousta tai pudota. Minä en tiedä kumpi tarkoittaa kumpaa. Päätän silti ehkä kuitenkin olla taistelija. (jooko jooko voinko omistaa sit myös jousipyssyn ja ratsastaa sudella ja olla tosi cool?)
Päätin myös laittaa tähän liian monta söpöä wasteland-kuvaa viime kesältä koska minun ei tarvitse kertoa miksi.
Mietin sopimuksia ja lupauksia ja sitä kuinka en tiedä uskoisinko vai nauraisinko. Kai minä jumitun vain olemaan,
itkemään kaupassa ja laulamaan puoliääneen vahingossa kadulla. Loppujen lopuksi halaukset ja ääneen puhuminen 
tuntuvat pitkästä aikaa paremmalta kuin kai koskaan ja kaikki väsyttää mutta voisin silti käydä taas koulussakin.

3 kommenttia:

  1. and i won't let you choke
    on the noose around your neck

    iltataivas on taas sin värinen ja ulkona kaikki juoksee ohi ja ikävä ja en tiedä kaikkia ääriviivoja pakahduttavia tunteita joita en osaa(jaksa) nimetä

    lahden asemalta oli kaadettu kauniit vaahterat suretti mut taivas on kaunis ja tuulessa tuoksuu joku
    ei tyhjät huomiset vaan nytnytnyt

    ja oon ylpein susta. pystyt mihin vaan
    <3

    VastaaPoista
  2. <3
    ei mulla oo sanoja kuvaamaan sitä miten hienoa oli lukea toi viimeinen lause

    paljon halauksia

    VastaaPoista

kerro kerro kuvastin