20140406


teekupin pohjalla vihreät mujut liikkuivat katkerasti edestakaisin hänen ottaessaan aina uudemman hörpyn.
se oli kai kahdeksas kupillinen sitä keltaisen vihreää litkua tänään. mikään muu ei tuntunut enää oikealta,
vaikka hän yrittikin karistaa sen kaiken mielestään. sen ei pitäisi olla enää niin, ja hän tiesi että olisi tullut aika
päästää irti. tästä lähtien hän ei  enää antaisi valtaa niille typerille vaaleansinisille ääniaalloille pään sisällä.
ei. entä jos sekään ei olisi okein? entä jos sekään ei muuttaisi mitään? hän kuvitteli mielessään haaleita viivoja kietoutumassa ihon ympärille kuristusotteeseen. sitomassa käsiä selän taakse. solmuja.
ei. ei. sulkisi silmät. sulkisi silmät nyt, nyt. mutta sekin sattuu. saa kyyneleet valumaan silmänurkista.
niin, hän oli kai lyönyt kovempaa kuin koskaan aikaisemmin. joka kerralla aina vaan lujemmin. jollain oli kai täytettävä ne suuret mustat aukot, kuilut itsensä ja maailman välillä. rikottava seinämiä ja räjäytettävä niitä solmuja auki. hän oli lyönyt kunnes sekään ei enää tuntunut miltään. jäljellä oli ollut vain yön punainen taivas, parvekkeen kylmä lattia ja tupakan tuoksu. minkä sille mahtoi että sekin tuoksui väärältä. tai ei, ei väärältä, menneisyyksiltä vaan. onneksi nyt oli päivä. sateisen harmaa ahdistava kevätsunnuntai. se oli kuitenkin parempi kuin ne seinät jotka syövät yksinäisiä sieluja öisin sisäänsä.

hän vaihtoi hieman asentoa, kun kova lattia tuntui syövyttävän nilkkojen luut puhki. hän ajatteli paljaita jalkoja heinikossa, ja viikko sitten aurinkoisena päivänä humalassa kirjoittamiaan sanoja. silloin ulkona kevään tuoksussa istuessaan heinikossa ja ajatellen vain ikävää. tuntuu kuin ikävä olisi ainut asia mitä hän osasi ajatella. hän ei enää edes muistanut miltä tuntui ilman sitä. hän ei muistanut enää miltä tuntui elää nykyhetkessä. menneisyys oli ottanut hänestä vallan jo monia vuosia sitten. kai siitäkin pitäisi jotenkin osata päästää irti. hän kyllä tiesi sen. sitä hän ei vain tiennyt, mikä teki siitä niin helvetin hankalaa.

hän ajatteli edelleen paljaita jalkoja heinikossa. vihreän teen mujuja kupin pohjalla. kohta olisi kai kesä ja hän lupasi itselleen olevansa nyt valmis. kaikkea ei saisi auki hetkessä kuitenkaan, mutta ehkä kesällä se kaikki tuntuisi jo helpommaalta. hän tiesi jossain aina odottavan taas sen suuren mustan tyhjyyden, joka alun alkaenkin oli saanut ajattelemaan loppuja, tarinan päätöksiä. sen tumman voiman joka vieri pään yli junaraiteita ylittäessä. mutta ehkä tällä kertaa. ehkä tällä kertaa hän saisi sen pysymään poissa. niillä solmuilla sitoisi sen suuren mustan vääryyden suun kiinni niin, ettei se enää voisi kuiskia korviin vääriä sanoja.
niin. tarvitsisi kai vain luottaa. uskaltaa.


metsässä oli sateen jälkeen tumman sammaleen vihreää. siellä kävi päivä päivältä vain keväisemmäksi. neljä viikkoa sitten siellä oli ollut vielä harmaata lunta. kävellessä kengät olivat kastuneet, tai oli ollut vain liukasta. nyt metsä tuntui jo hengittävän. hengittävän sisäänsä elämää. pikkuveli vihelsi lintujen kanssa vuoropuhelua, ja sitä kuunnellessaan hän tajusi sen. nyt tai ei koskaan. ja vastaus oli nyt.

2 kommenttia:

kerro kerro kuvastin