20140422

and in this way wish away each day

"follow me down to the valley below, you know
moonlight is bleeding from out of your soul
come to us, Lazarus, tt's time for you to go"
kaikkialla on kuumuutta ja valoa nälkäinen mieli on sekaisin happi loppuu ja huimaus tasaantuu kiinni lattiaan pam
harmaissa kaihtimissa valon taitteet naks ja yhtäkkinen ikävä sitä jota halasin liian monta kertaa kaisaniemen puistossa elokuussa (ollessani aivan liian vähän selväpäinen). se sanoi kaikki menee hyvin ota paljon äidinkielenkursseja. silloin
2011 se sanoi älä pelkää tulevaisuutta. äsken ajattelin mukulakivikatuja kerrostalojen kattoja sillankaiteita tukholmaa.

20140421

fade out, fade out and vanish


sielu repeytymässä seitsemään osaan. käsivarteen piirretty merkki kuolemalta varjelemaan. 
nukahtanut taas käsi kädessä. joku vartioimassa hetken turvallisuutta. sininen saapuu silmien takaa. kadottaa. edellisinä öinä laskenut syttyviä tähtiä yötaivaalla. nyt nukahtaa hämärään. aamulla herää ensimmäisen kerran jo ennen auringon säteitä. myöhemmin kaihdinten väleistä se oranssi tuntuu vain tyhjältä. puihin on ilmestynyt yhdessä yössä enemmän vihreää. päivällä kuumuus ulkona saa ajattelemaan paahtavaa asfalttia paljaissa jaloissa ja loppukesän lämpimiä kaatosateisia öitä. iltapäivän tyhjässä talossa väärät ajatukset tunkeutuvat kutsumatta sisään. tahtoo pinnan alle. kyllä ne siitä kohta hiljenee riipimästä korvakäytäviä. valo himmenee ikkunoista. aina vain seuraavia öitä, seuraavia tyhjiä aamuja. loputtomuuksia. pitäisi kai selvitä
taas siihen seuraavaan. tyhjään. pitäisi myös siivota havunneulaset lattialta. (ne metsäretken tuliaisina tulleet.)
nick caven o children ja lämpimän värinen tanssikohtaus kaiken kylmyyden keskellä saa aina itsekin itkemään ja hymyilemään. kaipaa vain jotain niin paljon ja samalla ei mitään. sitä tiettyä hetkellistä valoa ei osaa edes selittää. (harry/hermione deathly hallows)

20140417

that first step you take is the longest stride

Risteyskohtia. Ja ristiriitaiselta se tuntuukin. Samaan aikaan luovuttamiselta ja toisaalta sotaan ryhtymiseltä. Enkä osaa kirjottaa siitä. Se on vähän sekavaa. Sitä ehkä tietää mikä suunta olisi oikea, mutta tietää myös joutuvansa taistelemaan. Se pelottaa. Kolmentuhannen kyyneleen jälkeen sitä päättää joko nousta tai pudota. Minä en tiedä kumpi tarkoittaa kumpaa. Päätän silti ehkä kuitenkin olla taistelija. (jooko jooko voinko omistaa sit myös jousipyssyn ja ratsastaa sudella ja olla tosi cool?)
Päätin myös laittaa tähän liian monta söpöä wasteland-kuvaa viime kesältä koska minun ei tarvitse kertoa miksi.
Mietin sopimuksia ja lupauksia ja sitä kuinka en tiedä uskoisinko vai nauraisinko. Kai minä jumitun vain olemaan,
itkemään kaupassa ja laulamaan puoliääneen vahingossa kadulla. Loppujen lopuksi halaukset ja ääneen puhuminen 
tuntuvat pitkästä aikaa paremmalta kuin kai koskaan ja kaikki väsyttää mutta voisin silti käydä taas koulussakin.

20140406


teekupin pohjalla vihreät mujut liikkuivat katkerasti edestakaisin hänen ottaessaan aina uudemman hörpyn.
se oli kai kahdeksas kupillinen sitä keltaisen vihreää litkua tänään. mikään muu ei tuntunut enää oikealta,
vaikka hän yrittikin karistaa sen kaiken mielestään. sen ei pitäisi olla enää niin, ja hän tiesi että olisi tullut aika
päästää irti. tästä lähtien hän ei  enää antaisi valtaa niille typerille vaaleansinisille ääniaalloille pään sisällä.
ei. entä jos sekään ei olisi okein? entä jos sekään ei muuttaisi mitään? hän kuvitteli mielessään haaleita viivoja kietoutumassa ihon ympärille kuristusotteeseen. sitomassa käsiä selän taakse. solmuja.
ei. ei. sulkisi silmät. sulkisi silmät nyt, nyt. mutta sekin sattuu. saa kyyneleet valumaan silmänurkista.
niin, hän oli kai lyönyt kovempaa kuin koskaan aikaisemmin. joka kerralla aina vaan lujemmin. jollain oli kai täytettävä ne suuret mustat aukot, kuilut itsensä ja maailman välillä. rikottava seinämiä ja räjäytettävä niitä solmuja auki. hän oli lyönyt kunnes sekään ei enää tuntunut miltään. jäljellä oli ollut vain yön punainen taivas, parvekkeen kylmä lattia ja tupakan tuoksu. minkä sille mahtoi että sekin tuoksui väärältä. tai ei, ei väärältä, menneisyyksiltä vaan. onneksi nyt oli päivä. sateisen harmaa ahdistava kevätsunnuntai. se oli kuitenkin parempi kuin ne seinät jotka syövät yksinäisiä sieluja öisin sisäänsä.

hän vaihtoi hieman asentoa, kun kova lattia tuntui syövyttävän nilkkojen luut puhki. hän ajatteli paljaita jalkoja heinikossa, ja viikko sitten aurinkoisena päivänä humalassa kirjoittamiaan sanoja. silloin ulkona kevään tuoksussa istuessaan heinikossa ja ajatellen vain ikävää. tuntuu kuin ikävä olisi ainut asia mitä hän osasi ajatella. hän ei enää edes muistanut miltä tuntui ilman sitä. hän ei muistanut enää miltä tuntui elää nykyhetkessä. menneisyys oli ottanut hänestä vallan jo monia vuosia sitten. kai siitäkin pitäisi jotenkin osata päästää irti. hän kyllä tiesi sen. sitä hän ei vain tiennyt, mikä teki siitä niin helvetin hankalaa.

hän ajatteli edelleen paljaita jalkoja heinikossa. vihreän teen mujuja kupin pohjalla. kohta olisi kai kesä ja hän lupasi itselleen olevansa nyt valmis. kaikkea ei saisi auki hetkessä kuitenkaan, mutta ehkä kesällä se kaikki tuntuisi jo helpommaalta. hän tiesi jossain aina odottavan taas sen suuren mustan tyhjyyden, joka alun alkaenkin oli saanut ajattelemaan loppuja, tarinan päätöksiä. sen tumman voiman joka vieri pään yli junaraiteita ylittäessä. mutta ehkä tällä kertaa. ehkä tällä kertaa hän saisi sen pysymään poissa. niillä solmuilla sitoisi sen suuren mustan vääryyden suun kiinni niin, ettei se enää voisi kuiskia korviin vääriä sanoja.
niin. tarvitsisi kai vain luottaa. uskaltaa.


metsässä oli sateen jälkeen tumman sammaleen vihreää. siellä kävi päivä päivältä vain keväisemmäksi. neljä viikkoa sitten siellä oli ollut vielä harmaata lunta. kävellessä kengät olivat kastuneet, tai oli ollut vain liukasta. nyt metsä tuntui jo hengittävän. hengittävän sisäänsä elämää. pikkuveli vihelsi lintujen kanssa vuoropuhelua, ja sitä kuunnellessaan hän tajusi sen. nyt tai ei koskaan. ja vastaus oli nyt.