20130613

kurjenmiekkoja juhannusruusuja

ulkona sataa. peltikattoon sama ropina. sama huone ja sama väsymys. olin välillä poissa ja poissa myös minusta. taas kerran ulkopuolella. silti tunsin jaloissani kylmän, silti näin kun joku söi minua sisältäpäin. mikään ei ole selkeää mutta joskus kun kaikki on sekaisin, on helpointa vain pakottaa, pakottaa itsensä liikkeelle. niinkuin silloin, kun järvi oli todella tyyni ja kylmä, ja sen pinnassa oli sumua. ja oli yö ja olin uinut todella kauas. ja niinkuin äkkiä vain tajusin, olisi uitava nopeasti takaisin, koska olin tullut niin surulliseksi. oli päästävä pois, takaisin rantaan. ennenkuin olisin liian surullinen, liian kylmä. ennenkuin antaisin itseni kadota.
en vain halunnut, en vain halunnut romahtaa siihen, sumuiseen tyyneyteen.
ja lupasin eräälle ystävälleni ihan vuoden alussa, että ne pysyisivät vain ajatusleikkeinä. ajatusleikkeinä lopusta. 
nyt en enää tiedä, kun kaikki on epäselvää. jospa lopussa elämä tosiaankin valuu silmien ohi, kuten sanotaan. 
mutta se valuu jo, se palaa muistoina pintaan. silmien ohitse kaikki pienimmätkin hetket, yksityiskohdat päivistä 
jotka kuluivat merkityksettöminä ohitse, kun katsoin vain vierestä. ja päivistä joissa olin itse kiinni, olin vielä mukana. 
se kaikki alkaa pyörryttää enkä enää tosiaan tiedä. lopun alku oli aikoja sitten, vaikka ehkä lupasin, ehkä lupasin pitää kiinni. 
en tiedä enää. mutta tajusin jo silloin, ja paljon sitä ennen. tajusin hävinneeni. zugzwang.
ja välillä, joskus harvoin kuitenkin. saan huomata, että ehkä on jotain vielä, jolla pitää kiinni. joka pitää kiinni minusta. pakottaa uimaan takaisin vastarantaan. vaikka tiedän että joku syövyttää minua, en saa enää otetta ajatuksista. tiedän, se kaikki valui ohi aikoja sitten. silloin jo tajusin, kuin enneuni. niin, vaikka lupasin. mutta kerron, onneksi joskus on jotain, joku, jota ottaa kädestä. se on kauniita hetkiä, jolloin kyyneleet eivät ole epätoivoisia vaan hymyssä kiinni, ja humaltumisessa onnesta. se on hetkiä jolloin mikään ei valu, vaan se virtaa niinkuin sen kuuluukin. se on hetkiä jolloin kaikki ymmärtävät toisiansa. se on hetkiä täynnä naurua, tai paljain jaloin yöllä. se on se joka pakottaa juoksemaan perääsi.
ja kuvista tosiaan, olin mökillä ihan kenenkään ulottumattomilla. ehkä se on joskus hyvä,  joskus kai ei jos 
tuntuu yksinäiseltä ja eikä kukaan oo sun ulottuvillas. ehkä silloin voi lukea saman kirjan viidennen kerran.

3 kommenttia:

kerro kerro kuvastin