20130424

I'm going back to 505 if it's a seven hour flight or a forty-five minute drive.

In my imagination you're waiting, lying on your side
with your hands between your thighs. (and you smile)
Entäpä jos hitaasti vain unohtaisin
Sen tytön jossa minulla oli kiinni koko elämä ja ajatukset. Kaikki maailman kauneimmat muistot, musiikki ja onnellisuus. 
Löytöretkiä ja teehetkiä. Sen ihmisen, jossa oli ja on edelleen kiinni koko maailmankaikkeus, nämä vuodet. Nyt ikävä.

Entäpä jos hitaasti unohtaisin myös sen yhden, sen, jonka sylissä oli hyvä nukkua, 
jonka kanssa puhuimme avaruudesta, katsoimme tähtiä, pakenimme muita, valvoimme monta tuntia. Sen, jolla oli ne kauniit silmät.

Entäpä jos hitaasti unohtaisin myös ne kolme, ne, jotka pitivät minua pystyssä, ja olivat aina vain minua varten.    
..Yksi piti kädestä ja valvoi yöllä, kuunteli musiikkia kanssani hiljaa, hymyili auringonpaisteessa bussissa.
..Yksi pyysi puhumaan, lupasi kuunnella. Kilometrin pituisia viestejä, anteeksi. Avasin elämääni, hän oli siellä.
..Yksi auttoi läpi pitkän syksyn, oli vielä minulle täällä, tässä kaupungissa. Se yksi on rohkeus, ei jättänyt yksin.

Entäpä jos hitaasti unohtaisin myös ne kaksi, kuin perheenjäseniä, joka päivä kaksi vuotta sitten. Molemmat ovat jo pois 
tästä kaupungista muuttaneet. Toisella kristallisilmät ja toisella ne vihreät.

Entäpä jos hitaasti unohtaisin jokaikisen, kaikki rakkaimmat. Jos hitaasti vain nyt unohtaisin kaikki muistot, kaiken tärkeän. Jos hitaasti valuisin pois näistä hetkistä, pois menneisyydestä ja pois kaikkien elämästä. Jos hitaasti yksin sukeltaisin, enkä pinnalle osaisi palata. Entäpä jos ulos ei ole tietä, eikö helpottaisi unohtaa? Unohtaa 'ulkomaailman' olemassaolo. Entäpä jos olen vain häpeää, niin paljon, että helpottaisi jos muut unohtaisivat minut. Entäpä jos menneisyys värittää kaiken näissä hetkissä. Sen, onko nyt elämisen arvoista. 
Eikö helpottaisi unohtaa?

Mutta en minä unohda, muistan kaiken, aina liian hyvin. Muistan. Ehkäpä ainut mitä olen unohtanut, on se, miten eletään. Se, miten uskaltaa elää.

menisit nukkumaan. kiitos.

20130423

käkkärä-mäntyjä.

korkeemmalta on helpompi hahmottaa maailmaa. alla kouvolan metsät ja käkkärämännyt. kaupungin kovat ja karut. 
betonilaatikot ja paperitaivas. rakas ja ruma. me ollaan kaikkien yllä. ainaki kerran, ainaki hetken. Oltiin siis sunnuntaina 
fiilistelemässä kevättä tuolla hyppytornissa. tesmasin myös talven jälkeen min lankkua ja kivastihan sillä rullas. 
rakastan.
nyt elän jotain maailmankaikkeuden tyhmintä päivää hitaasti himassa lagien. heräsin tänään yheltä ja oon vaan 
ikävöiny liikaa kaikkea. niinku aina. ja sit oon vaan turtunu olemisesta. eilen tulin kotiin myöhään ja kaikki oli yks perse 
joten ehkä jatkan näillä fiiliksillä täällä. tee ois varmaanki aika asiallista nyt. kelasin kans et jos voisin lähettää 
itteni postissa jonnekki ni ois aika jees.

20130418

Sininen on valo katulamppujen



Mietin kuinka ihmiset aina sanoo
et ne tahtois vaan astua randomiin junaan. kauas kauas kauas. kysy keneltä vaan, "joo kyl haluisin". mut kukaan ei ikinä tee niin, kaikki pelkää menettävänsä. "kadottaa kaiken" vois olla aika vaikeeta. on ihmisiä, joilla on siitä kokemusta. "halusin kai alottaa alusta. mut en mie ihanihan alusta tarkottanu alottaa. sehän meinais että joutuisin luopumaan kaikesta mitä minulla on. tärkeistä ihmisistä jotka pitää miut pystyssä." ....ja nyt mä tahdon istua vaan siinä asemalla, piirtää lintuja taivaalle ja sun uniin. ja mä en tahdo nousta siihen johonkin junaan. Pois. en tahdo nousta siihen, joka vie vaan kauemmaksi. meidän ei ole tarkoitus alottaa alusta - erillään, yksin. ei elämässä ole merkitystä silloin. -jokainen tietää, että joskus täytyy ottaa se joku tuntematon juna. ehkä koettaa merkityksen rajoja. tai aina voi odottaa, ikuisuuden, antaa ajan lipua, valua ohi. kivunpelkoa. ehkä se juna on parempi. pois pois. tuntemattomaan. toisten tähtitaivaiden alle.- ...mutta kuka sanoo että se pitäisi kestää yksin? loppujen lopuksi, se on vain mielen pirstoutumista. yksin, yksin on ainut muoto olla. Mutta eikö meidän telepatia oo melkein lähellä yhteistä, suurin ymmäryksen olomuoto. tiedän että meidän 'yksin yhdessä' on ainakin enemmän kun mikään muu tässä maailmassa.
ja minä istun asemalaiturilla, istun sateessa asemalaiturilla. piirrän lintuja, vapaita sieluja. istun, enkä nouse siihen junaan, en ilman sinua.

20130417

on väärä vuodenaika, vaihda vaihda vaihda

hakkeroin elisan bloggertunnuksen ja tulin vierailemaan tänne. (oikeesti en osaa hakkeroida, elisa vaan pyys vierailemaan) just nyt ulkona on puoliks hämärää ja puoliks vielä valosaa. aina tähän aikaan naakat lentää sotkusissa parvissa ja huutaa ennenkö ne menee nukkumaan (kello oli 21.11) tykkään naakoista. opetin mun toiselle koiralle tempun. kun sanon klik, se tulee mun luo ja tökkää kuonolla mun nyrkkiä. toinen osaa nyt läppästä kämmentä tassulla jos sanoo femma. kuuntelen viime kesän biisejä ja mietin muutosta. mun sänky on siirtyny nurkasta toiseen. ihmisiä on pudonnu pois ja astunu sisään. joku mainitsi mun muuttuneen liikaa. ahdistavaa on se, että se kuulostaa syytökseltä. miks muutosta pelätään? ehkä siks että se on välttämätöntä. 

mä luen kirjaa, jossa joku järkyttyi tajutessaan ettei koskaan ole huominen. luin myös kasvisnuudelipaketin sisällöstä. en ymmärtänyt puoltakaan. luin myös vedenalasista joista, englannin sanoja (independence, an insurance, education, tax money) ja sivistyssanakirjaa vuodelta 1963. 

groteski, koomillisuuden ja huumorin muoto, jossa vaatimuksen ja oikeutuksen, mielettömyyden ja järjellisyyden vastakohta kiihtyy suhdattomaksi ja jättiläismuotoiseksi; eriskummallinen, irvokas; eräs laji antikvakirjakkeita; eräs eritoten renessanssimaalauksen 1400-luvun loppupuolella käyttämä ornamentiikan muoto. hmm

elisalla soi sarah jaffe päässä (ja se on viimekesää) joten

ja ismo alanko on vaan täydellistä (sisäistä solariumia ei löydy tubesta. hm)









kuvia joista tulee hyvä mieli ja alimmassa rikollisnero-minä (päänsäryssä kotona joskus joo). niin, mä se vaan. lokit on muuten myös tullu takasin. hymyilyttää

20130406

i don't really know where the world is but i miss it now

hiljaisia sointuja, kaikuja ja varjoja. ääriviivoja vedessä, kuvitelmissa, muistoissa.
vapaapudotus, punaviiniä, ja talojen kattoja.
katseita maata leikkaavia, ja kylmää, pehmeää asfalttia paljaiden jalkojen alla.
..ja mikä siinä on, kun jokainen päivä, ja jokainen yö
ovat tyhjiä huoneita, katuja vailla valoa, ilmeettömiä katseita, äänetön syvyys.
ja jokainen sana tässä äänettömyydessa vyöryy pääni läpi
kuin huutava ikävä, sata kilometriä tunnissa, päin seiniä.
ja silloin lattialankkujen läpi on helppo pudota. pudota läpi kaupungin katujen.
 pudota läpi ihmisten ja tyhjien katseiden, pudota läpi itsensä. pudota läpi sen valmiiksi halkeamistaan valuvan taivaan.

heikko ja läpinäkyvä. niin monta kertaa lävistetty. läpi pehmeän mustan asfaltin.
läpi tikittävien kellon viisareiden. läpi verenpunaisten mustien aukkojen, jotka valuvat lattioille.
ja aurinko laskee taas. kevätaurinko, joka puhdistaa koko kaupungin. -vitut.


jos tänä yönä ei näy tähtiä, ehkä nukun taas tyhjissä sävelissä. tai tuskin nukun ollenkaan.
parvekkeeni betonilattian kylmyys. lähiön keltaisiksi valaistut kadut. ehkä valitsen juosta.
 ehkä piirrän ääriviivoja taivaalle. Saturnus tai Jupiter. näätkö sen? tuo yksi yksinäinen.
ja läpi höyryävän teeni tuoksun, kuulen askeleita, muistoja. sanoja.
niitä, jotka vievät minut pois. pois huomisesta. tai jostain, en edes tiedä mistä.
en tiedä enää mitään.
ehkä se on hyvä. en tiedä sitäkään. onko joku kuitenkin paremmin? tuskin mikään. Yhtään.
kaikki on vain syvemmällä.

ja tämä on avaruuden viimeinen tähti,
tämä on ikuisuuden loppu.

tämä on tulikärpästen hauta,
tämä on himmenevä tähtitaivas.

tämä on vertavuotava kuori,
tämä on polku syvällä metsässä.

tämä on yksinäisyyden palatsi, saturnus tai jupiter.
tämä on veturin pillin huuto ennen loppua,
  ja taas yksi yö täynnä tämän kaupungin tyhjyyttä.    ..ikävä.

20130404

joka kevät tuntuu siltä että vuodet pimenee




mä kävelen yli kostean kadun
ja mun silmiä väsyttää
nämä mainoksissa sykkivät muoviset suonet
jotka kirkuvat yössä tyhjyyttään
läpi neonhelvetin ja suolaisen sateen
mustia autoja kuin laivoja
lipuu bulevardilla
kun pienen baarin suojassa
kuulen kuinka:

enkelten kaupunki
itkee unissaan
niin kuin miljoonien unelmien
hautausmaa